Tein tänään elämäni juoksulenkin. Lähdin hetken mielijohteesta seuraamaan vuoren rinteellä olevaa polkua, tosin merkattua sellaista. Juoksin ja juoksin ja välillä kävelin ja olin koko ajan vain syvemmällä metsikössä keskellä ei mitään. Siinä vaiheessa kun tuli mieleen kääntyä takaisin, olin jo tehnyt matkaa niin pitkään, että sekään vaihtoehto ei tuntunut järkevältä. Pakkohan polun oli viedä johonkin, jossa on asutusta. Ja olihan sitä lopulta, olin keskellä maaseutua Pécsin takamailla, lähellä Orfűn pikkukylää. Onneksi oli bussikortti mukana, vaikka tietysti siinäkin meni vielä tovi, ennen kuin löysin lähimmälle bussipysäkille. Tein matkaa kaikkiaan kolmisen tuntia. Huh huh...
Juostessa sitä muuten ehti yllättäen miettiä kaikenlaista, muun muassa sellaista, että sinne metsikköön kun kuupahtaisin, voisin tuhansien vuosien kuluttua päätyä vaikka oheisen kuvan lailla museon vitriiniin turistien ihmeteltäväksi.
Kuva on Arkeologisesta museosta, jossa piipahdin eilen. Samanlaisia kippoja ja kuppeja ja kolikoita on kaikissa vastaavissa museoissa, mutta luuranko pisti miettimään, mitähän tuokin tyyppi on joskus täällä tehnyt.
Eilen tapahtui myös sellainen ihmeellisyys, että ensimmäistä kertaa tuli ikävän tunne. Etsin tietokoneeltani sopivia kuvia maaesittelyymme, ja siinä samalla tuli selailtua myös lomakuvia. Ikävä tuli siis tiettyjä ihmisiä, ei niinkään Suomea. Mutta sitten menin nukkumaan.
Hyvä ettet kuupahtanut sinne metsään :-) Mukavia juttuja..puuhaat siellä tosi aktiivisesti kaikennäköistä, tosi jees, että otat kaiken ilon irti!
VastaaPoista