Huominen tulee ajallaan

Viimeinen ilta, ja aamulla lähtö. Pari päivää on mennyt lähtövalmisteluissa: ihmisten tapaamisessa, viimeisten ostosten tekemisessä, kämpän siistimisessä, pakkaamisessa ja viimeistä kertaa paikkojen katsomisessa. Mihin tahansa tällä viikolla olenkin mennyt, ajatuksissa on, että tämä on nyt se viimeinen tässäkin paikassa.

Oheisen kuvan kadunpätkä on yksi minulle tärkeimmistä paikoista täällä, sillä olen käynyt hellimässä itseäni keltaisen talon kauneushoitolassa viikottain siitä lähtien kun muutin omaan asuntooni. Tänään oli sielläkin se viimeinen kerta.

Pieni pala elämää Unkarissa on ollut yksi elämäni parhaimpia. Olen saanut paljon uusia ystäviä, kokenut mahtavia asioita, nähnyt ihania paikkoja ja oppinut elämästä, niin omasta kuin muidenkin.

Kun tammikuussa lähdin Suomesta, hyppäsin johonkin täysin tuntemattomaan. Uusi maa, uusi kaupunki, uusi kulttuuri, uudet ihmiset - kaikki oli uutta ja pienet arkiset rutiinitkin piti rakentaa alusta asti uusiksi. Olin täysin oman mukavuusalueeni ulkopuolella ja se kuulkaa tekee meille ihmisille hyvää. Kaikki on mennyt enemmän kuin todella hyvin, ja tauko töistä ja mahdollisuus keskittyä pelkkään opiskeluun ja omaan itseensä uudessa ympäristössä on ollut aivan uskomaton kokemus. Sellainen, mitä kaupasta ei rahalla saa. Pitäisi vain useammin uskaltaa heittäytyä ja toteuttaa haaveitaan. Kerran me vain täällä elämme.

Mutta ihan mukavaa palata kotiinkin. Vähän jännääkin. Niin paljon on kaikkea tulevaa kivaa Suomessa, ja se on kivaa.

"Eilistä ei saa takaisin... Huominen tulee ajallaan. Vietä siis tämä päivä parhaalla mahdollisella tavalla." Kiitos R-ystäväni ihanasta ja lohduttavasta kortista, joka tuli kuin tilauksesta juuri tänään :-)

Mukava se on reissulta kotiakin palata

Sarajevo oli ihan mahtikaupunki. Tykkäsin aivan älyttömästi! Ensimmäinen päivä meni kävellessä ja katsellessa ja ostellessa... Vanhankaupungin tunnelmallisissa kojuissa ja kujissa sai tosiaan rahaa niin kivasti menemään, että vanhat farkut oli pakko jättää kyydistä, ei vain enää mahtunut mukaan.

Ja ne kaupunkia ympäröivät vuoret, voi huhhuh. Ei tarvinnut kauaa miettiä, jäädäkö vielä yhdeksi ylimääräiseksi yöksi. Hotellissakin oli vielä tilaa ja paluujunalippua en ollut ehtinyt ostaa. Tenttimateriaalitkin olivat mukana matkassa. Sitä paitsi Unkarissa oli maanantaina pyhäpäivä, joten eipä täällä olisi mitään ihmeellistä tekemistä ollutkaan. 

Ylimääräisen päivän kulutin tutustumalla kaupungin historiaan ensin historiamuseossa ja sen jälkeen opastetulla kierroksella tunnelimuseossa. Kapea tunneli kaivettiin Sarajevon piirityksen aikana lentokentän ali, ja se oli ainoa yhteys YK:n huoltolentojen lisäksi ulkomaailmaan. Hurjia ja hirveitä asioita ja kohtaloita. Ja tästä kaikesta ei ole kuin viitisentoista vuotta. Oppaamme oli ihan huippu. Hän kierrätti meitä pikkubussilla ympäri kaupunkia näyttäen samalla muitakin paikkoja ja kertoen omia, teini-ikäisen muistikuvia sodasta.

Sarajevosta lähtee Pécsiin päivittäin juna aamuseitsemältä - tai Budapest sen lopullinen määränpää on. Matka kesti reilu kahdeksan tuntia. Passiin tuli sen päivän aikana useita leimoja, sillä juna meni tietysti Kroatian läpi ennen Unkariin tuloa. Oli kyllä mahtavaa palata takaisin kotiinkin. Voi sitä ihanaa tunnetta, kun junan ikkunasta alkoi näkyä tuttu kaupunki tv-torneineen ja vuoren rinteillä näkyvine punakattoisine taloineen. Ihana Pécs :-)

Unkarin-elämää on jäljellä enää kaksi kokonaista päivää. Yritän viimeisinä päivinä imeä tästä kaupungista kaiken ihanan mukaani. Auringostakin on tullut nautittua tuntitolkulla, ihan vain varastoon.

Matkalla Sarajevoon

Läksyt on nyt tältä keväältä luettu. Tenttikin meni kait ihan hyvin. En muuten ole tainnut muistaa kehua, että sain Strategic Human Resource Management -tentistä ja kurssista vitosen. Se oli siis se, joka oli heti koeviikon aluksi vieraideni vielä ollessa täällä. Ihan jees.

Mutta back to Belgrad-Sarajevo-turneelle. Bussimatka Belgradista Sarajevoon kesti noin seitsemän tuntia. Serbian puolella maasto oli melko tasaista peltomaisemaa. Tien vartta reunusti aika ajoin pieniä maalaiskyliä. Oikein siistiä ja pihat kauniisti hoidettuja. 

Rajan yli Bosnia-Hertsegovinaan mentiin Zvornik-nimisen kylän kohdalta, tai ainakin sen niminen kyltti oli tien varressa. Heti rajan toiselta puolelta alkoivat huikeat vuorimaisemat. En voinut kuin ihastella ja ihmetellä. Ja jos nyt oikein ymmärsin, ne ovat korkeimmat Bosnia-Hertsegovinan vuoret. Ja sitä maisemaa jatkui aina Sarajevoon asti eli koko 3,5 tuntia. Tie oli todella kapea ja mutkikas, välillä mentiin tunneliin, ja teiden vartta reunustivat kauniit jokimaisemat. Harmi vain, että jossain vaiheessa matkaa tuli pimeää.

Mutta ennen pimeää, ja onneksi tosiaan ei ollut vielä pimeää, tapahtui aika "hauska" juttu, sillä olin yhdellä epävirallisella vessatauolla jäädä bussista. Yritin vielä olla nopea, mutta kun tulin ulos vessasta, joka oli siis sellainen pelkkä reikä lattiassa, bussi jo lähtikin liikkeelle. Baarin terassilla olevat nuoret miehet huomasivat tilanteen ja alkoi kova mekkala samalla kun minä juoksin laukku olalla korkokengät jalassa bussin perään. Jossain vaiheessa jo pysähdyinkin ja luovutin, sillä todella näytti siltä, että sinne se nyt meni. Onneksi kuski kuitenkin huomasi meikäläisen ja pääsin kyytiin. En edes kauheasti pelästynyt, nauratti vain koko tilanne. Vaikka olisihan siinä ollut järjestämistä, että olisin päässyt sieltä kyläpahasesta Sarajevoon, jonne oli vielä 2,5 tunnin ajomatka.

Hotellini oli aivan vanhan kaupungin kupeessa. Mutta kun oli pimeää, enpä juuri mitään ehtinyt enää sinä yönä nähdä. Aamulla kun avasin hotellin verhot, olin pyörtyä. Aivan uskomattoman upeat vuoret reunustivat koko kaupungin.

Jotenkin tuntuu nyt siltä, että tästä reissusta riittäisi tarinaa kirjaksi asti ja koska en nyt millään osaa kiteyttämisen jaloa taitoa, lopetan tältä erää tähän ja jatkan Sarajevosta vielä seuraavassa postauksessa. Se kaupunki on sen ansainnut.

Oheinen kuva on otettu bussista jossain päin Bosnia-Hertsegovinaa ennen vessaepisodia.

Rohkeus palkitaan

Matka onnistui yli kaikkien odotusteni. Olen niin tyytyväinen, että uskaltauduin yksin reissuun. Näin ja koin asioita, joita en unohda koskaan. Ja tulin kotiin tosiaan vasta tänään, sillä päätinkin jäädä Sarajevoon vielä yhdeksi ylimääräiseksi yöksi, sillä kaupunki oli niin upea ja siellä oli todella paljon nähtävää!

Lähtö Budapestiin keskiviikkoiltana ei ollut järin mielekäs edellisillan aamuun asti juhlimisen jälkeen. Yöjuna Budapestistä Belgradiin oli myös niin jännittävä kokemus, että kunnon yöunia ei sinäkään yönä tullut nukuttua. Onneksi hytissäni oli kaksi muutakin naista, yksinään olisi ollut melko orpo olo. Konduktöörikin varoitteli jo asemalla junavarkaista. Toinen kanssanaisista oli menossa Thessalonikiin asti, jossa häntä odotti moottoripyörä ja moporetki. Cool!

Junamatka meni lopulta turvallisesti laverilla torkkuessa. Jossain vaiheessa keskiyöllä rajamiehet ensin Unkarin puolella ja hetken päästä Serbiassa kävivät herättelemässä passintarkastukseen, mutta muuten saimme olla rauhassa.

Hotellin kanssa kävi hyvä tuuri, sillä sain huoneen jo heti aamuseitsemältä ja pääsin vielä aamiaisellekin veloituksetta. Vettä satoi lähes kaatamalla aamusta lähtien ja pakko oli käydä ostamassa pikkupikkukesävaatteiden suojaksi pitkähihaista päälle. Tuli ihan kotoinen suomalainen kesä mieleen siellä kylmässä ja sateessa talsiessa.

Belgrad ei ole mikään järin kaunis kaupunki lukuunottamatta kävelykatualuetta ja hienoa linnoitusta, joka on kuin meidän Suomenlinnamme. Ja kauniita ortodoksikirkkoja, joista yksi on maailman suurin sellainen. Näytti muuten olevan edelleen keskeneräinen!? Mutta karuudesta huolimatta kaupunki oli jotenkin todella mielenkiintoinen ja kiehtova. Pientä päänvaivaa aiheuttivat ainoastaan kyrilliset kirjaimet esimerkiksi kadunnimissä, sillä karttaan ne oli merkitty latinalaisin aakkosin. Sodan jälkiä ei kaupungissa enää näkynyt muutamaa rakennusta lukuunottamatta, tai sitten ne eivät vain osuneet kohdalle.

Belgradin jätin taakseni perjantai-iltana ja suuntasin bussilla kohti Sarajevoa. Se on toisen postauksen paikka, sillä nyt on pakko alkaa lukea huomiseen Global Marketing -tenttiin. 

Biletystä ja luonnon ihmeitä

Päivät vain menevät, vaikka mitään sen kummempaa ohjelmaa ei olekaan. Sää on ollut niin helteinen, ettei päiväsaikaan oikein jaksakaan tehdä mitään järkevää. Ymmärrän tällä hetkellä oikein hyvin etelän ihmisiä, jotka elävät pääsääntöisesti ilta- ja yöaikaan ja aloittavat syömä- ja muut puuhat, kun me pohjoisen ihmiset menemme nukkumaan.

Keskiviikkona olimme suomalaistyttöporukalla ensin syömässä ja sen jälkeen tulimme jatkojen jatkoille asunnolleni. Täällä sitten tanssimme kaikkien mahdollisten suomibiletysbiisien tahdissa Kikasta lähtien itsemme hyvälle tuulelle ja suuntasimme asuntolan lähellä olevalle Sörház-yökerhoon, joka oli aivan järkyttävä hikinen luola.

Toissailtanakin innostuimme lähtemään viihteelle. Tai se oli ihan suunniteltu juttu, sillä tämä viikonloppu oli viimeinen yhteinen mahdollisuutemme. Osa porukasta lähtee jo ensi viikolla kotiin tai viettää muissa maisemissa viimeiset viikonloppunsa. Tehdessämme lähtöä asuntolaan koimme jotain ennennäkemätöntä. Taivas räjähti, vettä tuli kaatamalla, tuuli rajusti ja taivas oli liekeissä salamoista. Täällä sitten odottelimme viinilasien ääressä sään selkeytymistä, sammutimme valot ja katselimme luonnon ihmettä silmät suurina. Uskomatonta!

Yökerhot ovat täällä auki aamukuuteen ja loppuun asti mekin Cyranossa viihdyimme, tietysti... Ja ammulla kävimme lähipullakaupasta hakemassa pullat ja sämpylät mukaamme ja keitimme aamukahvit. Eilen illalla ei sitten maistunutkaan enää muu kuin ruoka ja uni ja lupaus siitä, että nyt saa biletykset taas vähäksi aikaa riittää. Kunnon elämä kutsuu ja alkaa valmistautuminen koti-Sumeen.

Ennen sitä suuntaan muutamaksi päiväksi reissuun. Keskiviikkona yöjunalla Budapestistä Belgradiin, siellä pari päivää ja bussilla Sarajevoon, jossa parin yön jälkeen sunnuntaina junalla takaisin kotiin. Sitten onkin enää viikko peetsiä jäljellä. Surullista. Todella surullista.

Ohessa yksi tällä viikolla aamukävelyllä ottamani kuva tästä ihanasta kaupungista. Katedraalin tornien vieressä näkyvä tie johtaa asuntolalle.

Tyttöjen viikonloppu

Ihana tyttöjen viikonloppu takana! Perjantaina katsastettiin Budapest kauppahalleineen ja linnavuorineen, mutta muu osa pitkästä viikonlopusta meni kuumassa, helteisessä Pécsissä. Lauantaipäivään käytiin hakemassa vauhtia vuorella olevasta Kikelet-hotellista. Se se vain on aina yhtä vaikuttava paikka!

Terassien penkkejäkin tuli kulutettua ihan kiitettävästi, mutta mikäs sen ihanempaa hottiakin hotimmassa kesäsäässä. Muutaman asteen naiset taisivat olla tänään lähtiessään paahtuneempia kuin tänne tullessaan.

Koeviikko alkoi raa'asti heti aamulla Strategic Human Resource Management -kokeella. Ihan käsittämättömän härdellin sekä opettaja että oppilaat saivat aikaan. Ensin osalle porukasta jaettiin koepaperit ja hetikohta ne kerättiin pois, sillä kopioita ei ollutkaan tarpeeksi. Ja voi hyvänen aika, mikä säpinä luokkahuoneessa alkoi open poistuttua niiden ympärillä, jotka olivat ehtineet nähdä kysymykset. 

Lopulta tilanne rauhoittui, mutta vaikka kuinka ope yritti olla tarkkana, moni onnistui silti lunttaamaan tai kuiskimaan vierustoverinsa kanssa. Tiedä sitten, oliko siitä heille enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta meikäläinen ainakin yritti pärjätä ihan omilla, joskin melko huonoilla eväillä. Toivotaan kuitenkin parasta.

Nyt onkin sitten lepoa ja rentoutusta monta päivää. Viimeinen tentti on vasta kesäkuun alussa.

Puhutaan unkaria

Huhheijaa, miten jännä päivä oli eilen. Unkarin kielen koe alkoi kirjallisella osuudella, mikä ei aiheuttanut ihme kyllä suurempia etukäteispaineita. Sen sijaan suullinen testi sai hermot herkiksi. Olimme saksalaisen kurssikaverini kanssa aivan tuskissamme odottaessamme vuoroamme kahden opettajan tentattavaksi. Tunne oli vähän samanlainen kuin hammaslääkärille meno. Pelko, inhotus ja epätoivo.

Keskustelunaihe arvottiin neljästä etukäteen annetusta aihealueesta. Kävi aivan mieletön tuuri, sillä sain aiheeksi helpoimman eli "minä ja perheeni". Osasin höpöttää tarpeelliset sanat vitosen arvosta, ja koska kirjallisesta sain nelosen, koko kurssin kokonaisarvosanaksi tuli vitonen. Eikä edes tarvinnut turvautua tekaistuihin perhekuvauksiin, kuten eräs hollantilainen kanssaopiskelija, jonka kaikki perheenjäsenet olivat muka lihavia ja sinisilmäisiä.

Olo oli kokeen jälkeen aivan hervoton, vaikkakin helpottunut. Kävimmekin porukalla laskemassa pulssia koulun viereisessä lähikapakassa palinkan ja unicumin avittamina. Ilmassa oli myös hieman haikeutta, sillä tapaamisemme oli viimeinen. Tulee ihan ikävä meidän loistoporukka :-(

Asuntolassa oli tiistaina Euroviisukatselmukset. Olisimme kovasti halunneet äänestää Waldoa, nyt kun se Unkarin-liittymällä olisi ollut mahdollista, mutta emme löytäneet mistään numeroa, johon olisi voinut soittaa tai tekstata. Onneksi Suomi pääsi jatkoon ilman meidänkin ääniämme. Lippispää-Waldomme ei tainnut vakuuttaa muiden maiden opiskelijoita, sillä esityksen aikana penkkirivistöstä kuului kummallista tirskuntaa...

Huomenna on aikainen herätys, sillä juna lähtee Budapestiin klo 5.24. Tervetuloa äippä ja serkku, huomenna nähdään :-)